Monikulttuurisuuskeskustelu turhauttaa monia. Vaikka kuinka puhutaan polarisaatiosta, populismista ja pakolaisista, keskustelu tuntuu junnaavan paikoillaan. Monikulttuurisuus on todettu hankalaksi käsitteeksi, jonka kuoppaamista kannattavat paitsi monet poliitikot myös monet tutkijat. Käsitteen kuoppaamisen sijaan pitäisi kuitenkin tarkastella sitä, mistä tavalliset suomalaiset puhuvat kun he puhuvat monikulttuurisuudesta.
Teksti: Emma Nortio
Heinäkuisena yönä vuonna 2015 perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen kirjoitti mahtipontisen englanninkielisen Facebook-päivityksen, jossa hän kutsui suomalaisia taisteluun ”monikulttuurisuuden painajaista” vastaan. Päivitys levisi sosiaalisessa mediassa kulovalkean tavoin ja kolme päivää myöhemmin arviolta 15 000 ihmistä marssi Helsingissä osoittaakseen tukensa monikulttuuriselle Suomelle.
Immosen päivityksen ja siitä seuranneen keskustelun tuoksinassa monikulttuurisuus-sanasta veistettiin kiistakapula, jonka sanottiin jakavan suomalaiset kahtia: kannattajiin ja vastustajiin. Väitöskirjatutkimuksessani analysoin ryhmäkeskusteluja, joissa enemmistö- ja vähemmistösuomalaiset pohtivat monikulttuurisuutta. Vaikka aineisto kerättiin vuosien 2014 ja 2015 aikana, voi siitä löytää kiinnostavia yhtymäkohtia myös viime aikaisiin keskusteluihin monikulttuurisuudesta ja maahanmuutosta. Tässä kirjoituksessa puran keskustelujen säännönmukaisuuksia osiin ja pohdin, millaisten ryhmiä ja ryhmien välisiä suhteita koskevien, jaettujen oletusten avulla ihmiset rakentavat suhdetaan monikulttuurisuuteen.
Millainen on hyvä maahanmuuttaja?
Kun ryhmäkeskustelujen osallistujat puhuivat monikulttuurisuudesta, he puhuivat kulttuurisesta moninaisuudesta. Siitä, että Suomessa asuu ja tänne muuttaa ihmisiä, jotka määrittyvät kulttuurinsa (tapojen, kielen, uskonnon tai ulkonäön) kautta erilaisiksi kuin suomalainen valtaväestö. Tämä moninaisuus arvottui keskusteluissa hyödyllisenä tai ongelmallisena.
Kun moninaisuutta arvioitiin hyvänä asiana, se määrittyi tavalla tai toisella valtaväestölle hyödylliseksi. Puhuttiin mm. siitä, miten Suomeen tulee maahanmuuton myötä väriä ja erilaisia tapoja. Maahanmuuttajat eivät tässä puheessa näyttäytyneet aktiivisina yhteiskunnallisina toimijoina, vaan eksoottisina erilaisuuden kantajina, jotka rikastavat suomalaisten elämää.
Kun moninaisuutta arvioitiin ongelmallisena, puhujat tekivät töitä vakuuttaakseen muut siitä, että he eivät ole ennakkoluuloisia ja ymmärtävät myös monikulttuurisuuden hyödyt. Ongelmapuhe toimi usein perusteluna maahanmuuttajien yksisuuntaisen sulautumisen eli assimilaation vaatimuksille. Alla oleva lainaus enemmistösuomalaisten keskustelusta kuvastaa tämän puheen logiikkaa:
”…pitäskö mun hyväksyä jonkinlaiset toisenlaiset moraaliperusteet mitä mulla itellä on? Että miks mun joka oon tavallaan täällä syntyperäinen, niin miks mun pitäs muokata niitä omia periaatteitani? Mun mielestä niinku se pitäs olla ehkä kumminki päinvastoin et sen pitäs enemmän muokata niitä omia näkemyksiään ja käytöstään koska se tulee tänne kumminki vieraaseen kulttuuriin.”
Me tutkijat yllätyimme siitä, että enemmistösuomalaisten lisäksi samantyylisiä kommentteja esittivät myös vähemmistösuomalaiset. Kohteliaan vieraan tulkintarepertuaariksi nimeämällämme puhetavalla suomalaiset kuvattiin isänniksi ja maahanmuuttajat vieraiksi, joiden tulee kunnioittaa paikallista kulttuuria ja tapoja. Asumista Suomessa verrattiin kyläilyyn tai toiseen maahan matkustamiseen. Enemmistösuomalaisten lisäksi lähinnä venäläis- ja virolaistaustaiset osallistujat käyttivät tätä puhetapaa, joka on aktiivisen ja tasa-arvoisen kansalaisuuden kannalta ongelmallinen. Nähdäksemme kohteliaan vieraan tulkintarepertuaari tarjosi vähemmistösuomalaisille mahdollisuuden esiintyä ”hyvänä maahanmuuttajana” ja näin lunastaa paikka hyväksyttynä yhteiskunnan jäsenenä.
Jako meihin ja muihin kertoo valtasuhteesta
Suuri osa aineistostamme koostuu puheesta, jossa maahanmuuttajat ja suomalaiset esitetään täysin erilaisina kategorioina, joiden elämäntapa ja arvot ovat hankalasti sovitettavissa yhteen. Nationalistinen logiikka, jossa valtaväestön edustajat ovat itsestään selvästi etuoikeutetussa asemassa muihin verrattuna, toimi resurssina, jota erityisesti enemmistösuomalaiset puhujat hyödynsivät monikulttuurisuutta arvioidessaan.
Joissain kommenteissa erottelua maahanmuuttajien ja suomalaisten välillä myös purettiin. Enemmistösuomalaiset saattoivat puolustaa maahanmuuttajien kulttuuristen tapojen ylläpitämistä vetoamalla siihen, että kulttuuri tarjoaa juuret kaikille taustaan katsomatta. Enemmistösuomalaiset osallistujat kertoivat tarinoita kulttuuritaustan merkityksestä omassa elämässään ja asettuivat maahanmuuttajan asemaan pohtiessaan sitä, miltä tuntuisi jos omaa kulttuuria ei saisikaan tuoda esille. Vaikka näissä kommenteissa nostettiin esiin ryhmien välisiä yhtäläisyyksiä, ryhmärajat kuitenkin säilyivät. Puhuttiin kulttuurin säilyttämisen sallimisesta ”heille” ja ”me”, eli suomalainen valtaväestö asemoitui valtaapitäväksi ryhmäksi suhteessa maahanmuuttajiin.
Tätä valta-asetelmaa kritisoitiin erityisesti vähemmistösuomalaisten taholta ja erityisesti suhteessa monikulttuurisuusideologiaan pohjaaviin käytäntöihin. Eräs keskustelija esimerkiksi kertoi, miten loukkaavalta tuntui, että hänen Suomessa syntyneet lapsensa luokitellaan päiväkodissa maahanmuuttajiksi ja heille tarjotaan erityispalveluita, joita he eivät tarvitse. Monet keskustelijat toivat esiin, että heitä ei hyväksytä täysivaltaisiksi kansalaisiksi, vaikka he kuinka yrittäisivät sulautua suomalaiseen massaan.
Maahanmuuttajasta ”hyväksi suomalaiseksi”
Kulttuurinen kansalaisuus merkitsee mahdollisuutta toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä. Kyse on siis ryhmien välisistä suhteista, ei kansalaisuudesta juridisena kysymyksenä. Tarkastellessamme kulttuurista kansalaisuutta koskevaa puhetta tarkemmin huomasimme, että se jäsentyy oikeuksien ja velvollisuuksien problematiikan ympärille. Tunnistimme aineistostamme kaksi tapaa puhua kulttuurisesta kansalaisuudesta. Ensimmäisessä puhetavassa mukautuminen suomalaiseen elämäntapaan mahdollistaa kulttuurisen kansalaisuuden. Osallistujat saattoivat esimerkiksi puhua sellaisista maahanmuuttajista, jotka viettivät juhannusta, ”hyvinä suomalaisina”.
Toisessa puhetavassa mukautumisen vaatimus haastettiin ja maahanmuuttajien oikeutta toimia yhteiskunnan aktiivisena jäsenenä painotettiin. Tätä puhetapaa havainnollistaa keskustelu, jossa kulttuurinen kansalaisuus purettiin osiin. Tässä keskustelussa, jonka osia olen koostanut alle, keskustelija käsittelee kansallista identiteettiä, Suomen kansalaisuutta ja sitä, hyväksytäänkö hänet suomalaiseksi ja totesi, että ei kaipaa muiden hyväksyntää pärjätäkseen ja menestyäkseen Suomessa somalina ja omana itsenään
Keskustelija: …mä oon aina somali, vaikka mä oon Suomen kansalainen ja asun täällä ja totta kai asun tulevaisuudessakin, mutta mä aina tuun olemaan niinku minä. Mä en voi muuttua enkä yritä muuttaa itteäni. (…)
Tutkija: Tarkotatko sä että suomalaiset ajattelee että sun pitäis muuttua suomalaiseks?
Keskustelija: Joo jos mä haluun olla täällä. Mutta ne sanoo että sä et voi olla maassa maan tavalla joten mene omaan maahan siellä sä voit olla niinku maassa maan tavalla.
Moninaistuvat muuttoliikkeet monikulttuurisuustutkimuksen haasteena
Sosiaalipsykologit määrittelevät monikulttuurisuuden yhteiskunnan tason ideologiaksi, jonka mukaan kulttuurinen moninaisuus on hyväksyttävä ja sitä tulee kunnioittaa. Aineistoni perusteella arkisessa monikulttuurisuusdiskurssissa neuvotellaan vallasta. Siitä, kuka saa määritellä, millä tavoin moninaistuvassa Suomessa on hyväksyttävää elää. Tutkimukseen osallistuneet ihmiset puhuivat siitä, missä määrin valtaväestön pitää joustaa kulttuurisen moninaisuuden edessä ja toisaalta myös siitä, onko ylipäätään hyväksyttävää kohdella ihmisiä etnisten, kulttuuristen tai sosiaalisten kategorioiden edustajina.
Myös monet tutkijat ovat nostaneet esille, että monikulttuurisuusideologia käsittelee ihmisiä ennen kaikkea kulttuurinsa edustajina. Tämä lähtökohta jättää helposti varjoonsa muut identiteetit ja niiden risteävät erot, eli intersektionaalisuuden. Tiivistäen tämä tarkoittaa sitä, että maahanmuuttajuus ja siihen liitetyt kysymykset peittävät alleen vaikkapa koulutukseen tai sukupolvisuhteisiin liittyviä tekijöitä, joiden yhteisvaikutuksesta ihmisen identiteetti ja asema yhteiskunnassa muovautuvat tietynlaiseksi.
Tämän lisäksi monikulttuurisuusideologia korostaa jakoa enemmistöön ja vähemmistöön, tai vähemmistöihin. Monissa konteksteissa tämä jako ei anna ajanmukaista kuvaa ryhmien välisistä (valta)suhteista. Ihmiset lähtevät liikkeelle hyvin erilaisista taustoista ja erilaisin motiivein. Asema maahanmuuttajana voi olla hyvin erilainen eri taustoista tuleville. Muuttoliiketutkijat ovat myös huomauttaneet, että maahanmuuttajat ylläpitävät tiiviitä yhteyksiä läheisiin, jotka ovat asettuneet ympäri maailmaa. Nämä transnationaalit siteet vaikuttavat esimerkiksi identiteettin,ja yhteiskunnan jäsenyyteen liittyviin kysymyksiin.
Ryhmien väliset suhteet muovautuvat siis monien eri tekijöiden summana. Tämä moninaisuus tulee huomioida laajemmin myös niin monikulttuurisuusideologiaan liittyvässä teoriassa ja tutkimuksessa kuin yhteiskunnallisessa keskustelussakin.
Artikkeli on julkaistu pidempänä versiona 2/2018 Sosiaalipsykologi-lehdessä.
Lähteet
Nortio, E., Varjonen, S., Mähönen, T. A., Jasinskaja-Lahti, I. (2016). Interpretative repertoires of multiculturalism – Supporting and Challenging Hierarchical Intergroup Relations. Journal of Social and Political Psychology, 4(2).