Teksti: Suvi Jokelainen
Usein luonnossa liikkuessani kuuntelen sen hiljaisuutta ja ääniä, puiden havinaa, lintujen laulua, nuotion rätinää; katselen nuotion tulta, meren tai järven pintaa ja samalla mietin, miten luonto tekeekään olon uudeksi, raikkaaksi ja eläväksi.
Olin viime kesänä retkeilemässä Nuuksiossa ja sattumalta osuin eräälle samalle rannalle, jossa isä ja pieni poika vuolivat yhdessä paloja puusta. Havahduin omista mietteistäni, kun jokin heidän keskinäisessä vuorovaikutuksessaan kiinnitti huomioni – miten he puhuivat toisilleen, miten toisiaan kunnioittavaa ja arvostavaa heidän keskinäinen vuorovaikutuksensa oli, miten läsnä tuo isä siinä hetkessä pojalleen oli ja miten kärsivällisesti hän opetti poikaansa. Isän kunnioittava vuorovaikutuksen tapa näkyi pojan arvostuksena isäänsä kohtaan ja mietin, että isä sai pojaltaan takaisin juuri sen, mitä itse pojalleen antoi – arvostavan ja aidosti välittävän läsnäolon hetken.
Monesti arjen kiireiden keskellä saatamme unohtaa, miten tärkeää meille itsellemme ja kaikille meidän ympärillämme oleville ihmisille on aito kohdatuksi tulemisen kokemus. Tunne siitä, että toinen ihminen on läsnä ja näkee minut juuri niiden tunteiden ja tarpeiden kanssa, joita minulla sillä hetkellä on. Lapsi kaipaa rauhallista läsnäoloa ja turvallisen katseen vanhemmaltaan, parisuhteessa oleva kaipaa sitä kumppaniltaan, ystävä ystävältään, vanhus hoitajaltaan, kollega kollegaltaan ja myös alainen esimieheltään.
Luonnossa on itsessään levollista ja pysähtynyttä hiljaisuutta, rauhallista olemisen tilaa, joka kutsuu pysähtymään ja hengähtämään. Siellä kauempana elämän muusta hälystä voimme eri tavalla kuulla omat ajatuksemme ja päästä hetkeksi irti myös erilaisista mieltämme vaivaavista asioista, arkisista asioista ja työkiireistä. Tuossa vuorovaikutuksen hetkessä, jossa isä ja poika vuolivat yhdessä paloja puusta, tunsin syvän ja aidon kohtaamisen hetken. Heidän välillään vallitsi luottamus, josta kaikki muu oli sillä hetkellä pyyhkiytynyt pois. Oli vain kesäisen ilta-auringon kuulas valo, joka heijastui järvenpintaan ja heidän kasvoihinsa, oli heidän toisiinsa suuntautuneet katseensa ja toisiaan kunnioittavat sanansa. Mietin, että ehkä luonnon hiljaisuudessa kaikki turha ja ylimääräinen pyyhkiytyy hetkeksi pois ja ihminen on silloin enemmän läsnä itselleen. Ehkä on myös niin, että olemalla ensin läsnä itselleen ihminen on silloin enemmän läsnä myös toisille.
Artikkeli on julkaistu Sosiaalipsykologi-lehdessä 1/2016.