Miten hiljainen enemmistö voi aktiivisesti ehkäistä yhteiskunnallista eriytymistä ja vastakkainasettelua? Turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksen operatiivista toimintaa johtanut ja konfliktien ehkäisemisen parissa työskennellyt sosiaalipsykologi Silja Huttunen pohtii ruohonjuuritason työkaluja Bart Brandsman polarisaatioteoriaan peilaten.
Teksti: Silja Huttunen
Olen vaikuttunut hollantilaisen polarisaatiotutkija Bart Brandsman (mm. 2016) ansioituneesta mallista yhteiskunnallisen eriytymisen ja vastakkainasettelun ehkäisyyn. Hän esittää, että hiljainen enemmistö voi sammuttaa polarisaatiota. Miten rauhoittava ajatus! Kärjistynyt vastakkainasettelu on paitsi hyödytöntä ajaessaan ääripäitä kauemmas toisistaan myös todella epämiellyttävää.
Brandsma neuvoo polarisaation ennaltaehkäisyyn kolmea asiaa: havainnoi, kysy ja kuuntele. Vaikka tämä kuulostaa yksinkertaiselta, hiljainen enemmistö tarvitsee työkaluja polarisaation sammuttamiseen. Sosiaalipsykologia voi täydentää Brandsmanin teoriaa tarjoamalla lisää tutkimukseen perustuvia polarisaation sammutustyökaluja. Pohdin tässä tekstissä polarisaation sammuttamista Brandsmanin teorian ja ryhmien välisen sosiaalipsykologian pohjalta.
1. Hiljainen enemmistö voi sammuttaa liekit
Jos tulee kuuluneeksi ns. hiljaisen enemmistön monenkirjavaan joukkoon, kuinka toimia tyytymättä katsomaan vieressä? Ääri-ilmiöt, yleistäminen ja vastakkainasettelu hämmentävät ja turhauttavat eivätkä ne edistä yhteiskunnan etua.
Bart Brandsma määrittelee polarisaatioteoriassaan enemmistölle roolin: the silent, hiljaiset. Polarisaation ennaltaehkäisyssä tämä on keskeisin asema vaikuttaa. Eriytymisen ilmiössä on tunnistettavissa toisiaan provosoivat ääripäät; sekä näiden kannattajat, jotka lisäävät liekkiä. Jopa sillanrakentajat voivat lisätä liekkiä korostamalla ääripäiden ääniä, vaikkakin pyrkimys olisi lisätä vuoropuhelua.
Brandsman mukaan hiljaisessa enemmistössä ei kuitenkaan tarvitse olla hiljaa: voi valita rakentavan tavan toimia. Joten liekkiä voidaan sammuttaa hiljaisessa enemmistössä. Sammuttaa – sehän on jotain aktiivista. Lohduttava ajatus. (Ks. lisää polarisaatioteoriasta täältä.)
Sosiaalipsykologian näkökulma: yhteenkuuluvuuden tunteen vahvistaminen. Oikeastaan kuka tahansa voi sanottaa myönteistä yhteenkuuluvuuden tunnetta ja arvoja: tehdä näkyväksi niitä kulttuurisia olettamuksia ja tulkintoja, jotka johtavat mutkia suoristaviin päätelmiin ja pahimmillaan umpikujiin, ja siten mahdollistaa molemminpuolisen ymmärryksen lisäämistä. Kokemus siitä, että on mahdollisuus vaikuttaa elämänsä kulkuun ja kokea yhteenkuuluvuutta toisten kanssa, vahvistaa sitä arjen ihmeellistä sinnikkyyttä, resilienssiä. Olen töissäni turvapaikanhakijoiden, sekä syntysuomalaisten traumataustaisten, kaltoinkohtelun uhriksi joutuneiden ja konflikteihin ajautuneiden parissa huomannut, että mahdollisuus kuulua joukkoon antaa mahdollisuuden samastua kulttuuriin, kulttuuriin samastuminen helpottaa arjen tulkintoja ja kokemusta omista vaikuttamisen mahdollisuuksista.
Kun ihminen saa kokea kuuluvansa johonkin hänelle merkitykselliseen ryhmään, myös hänen arvionsa itsestään paranee (esim. Tajfel 1974). Yhteisöllisyys, joka tukee yksilön vastuullisia vaikuttamismahdollisuuksia, itseilmaisua ja läheissuhteita, eikä esimerkiksi ruokki keskinäistä kilpailua ja yksipuolisia sukupuolten rooliodotuksia. Yhteenkuuluvuuden tunnetta vahvistaa esimerkiksi luokittelu ja samastuminen yhteiseen viiteryhmään, yhteisten tavoitteiden nimeäminen ja saavuttaminen.
2. Kun lisäät ymmärrystä, et liekitä
Polarisaation ehkäisyn keinoja pohtivat ja sen seurauksia hoitavat ihmiset ovat yhteiskunnallisesti aika hiljaa. Ruohonjuuritason kokemusta omaavia virkamiehiä ja terveys- ja sosiaalihuollon henkilöstöä sitoo vaitiolovelvollisuus, joten provosoivalla puheella täytettäväksi jää suuri tila. Näistä ilmiöistä puhuminen on kuitenkin yksi keino lisätä ymmärrystä.
Työssäni olen huomannut, kuinka merkityksellistä ihmiselle kulttuurista riippumatta on saada kokea yhteenkuuluvuutta toisten kanssa. Kulttuurienväliset ristiriidat puolestaan liittyvät usein arvoihin, ja näiden ristiriitojen ratkaisemisessa auttaa kulttuuritulkkaus. Esimerkiksi vastaanottokeskuksen asukastapaamisissa tulkattiin paljon muutakin kuin kieltä: kun ymmärrämme sanojen merkityksiä, voimme löytää keinoja ratkaista ristiriitoja.
Sosiaalipsykologinen näkökulma: arvojen sanottaminen. Mikä ihmisten tekemiä tulkintoja maailmasta, vuorovaikutuksesta ja yhteenkuuluvuudesta erottaa? Aiempiin kokemuksiin ja vallitseviin arvoihin perustuvat tulkinnat. Ei ole yhdentekevää, värittävätkö tulkintoja pelko, epätoivo ja ahdistus, tai kiitollisuus, luottamus ja yhteisöllisyys – ja millaiset olosuhteet näitä kokemuksia tuottavat.
Arvot ja asenteet tarvitsevat muuttuakseen myönteisen ilmapiirin ja samastumisen kokemuksen (Liebkind ym., 2014). Kuinka muualta muuttaneita voisi tukea suomalaisen yhteiskunnan arvojen ymmärtämisessä ja yhteiskuntaan samaistumisessa? Miten ylipäänsä sanotamme suomalaisen yhteiskunnan arvot? Eriytymistä kärjistää esimerkiksi se, jos turvapaikanhakijat leimataan ihmisryhmänä rikollisiksi ja työnnetään passiiviseen odottelijan sivurooliin sen sijaan, että he saavat mahdollisuuden tuoda osaamista yhteiskunnan hyödyksi ja vuorovaikutuksessa toisten kanssa hahmottaa ja sisäistää länsimaisen yhteiskunnan rooliodotuksia ja arvoja.
Kun alamme ymmärtää sanojen taakse, voimme myös löytää ne yhteiset nimittäjät ja mahdollisuudet luokitella sisäistä maailmaamme tavoilla, jotka tuovat vastapuolet ääripäistä lähemmäs toisiaan. Jos minä esimerkiksi keskustelen tasa-arvon toteutumisesta miehen kanssa, jonka kulttuurisessa tulkintakehyksessä tasa-arvolla on erilainen merkitys kuin minulla suomalaisena naisena, emme puhu samasta asiasta. Jos emme puhu samasta asiasta, emme voi ratkoa odotuksiin, tulkintoihin ja toimintamalleihin liittyviä ristiriitoja. Mutta jos sanotamme, mitä meille merkitsee perhe ja oma äitimme – mitä ne tarkoittavat, mitä arvostamme toistemme katsantokannassa ja mitä emme ymmärrä – niin olemme päässeet pureutumaan ristiriidan juurisyihin. Voimme ainakin löytää kunnioituksen toistemme ajattelutapaa kohtaan, koska yhteenkuuluvuuden tunne lisää myönteisiä tulkintoja toisesta (mm. Tajfel, 1974).
Lopuksi: Valitsetko mahdollisuudet vai uhat?
Kulttuuriryhmien välisten ilmiöiden kannalta Suomessa määrätietoisesti tiukennettua turvapaikkapolitiikkaa on vaikea ymmärtää. Mitä humanitaarisen suojelun oikeuden eväämisellä, tilastollisesti vaarallisemmaksi muuttuneiden maiden luokittelulla turvallisemmiksi ja perheenyhdistämisen oikeuden heikentämisellä tavoitellaan? Nämä toimet kun lisäävät laittomasti, eli vailla sosiaalisia mahdollisuuksia, velvoitteita ja statusta, maassa olevien määrää ja vaikeuttavat ihmisten mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämäänsä, saada kokea yhteenkuuluvuutta ja pitää lähimmäisistään huolta.
Turvapaikkaprosessi hukkaa inhimillisiä resursseja. Sitä sinnikkyyden määrää ja kykyä orientoitua tulevaisuuteen. Nämä resurssit, joita kutsutaan resilienssiksi, ajavat eteenpäinihmistä, jonka turvallisuudentunne on järkkynyt ja joka on kohdannut kaltoinkohtelua ja menetyksiä. Järjestelmämme passivoi elämänsä muuttamiseen vahvasti motivoituneita vaikkakin usein traumatisoituneita ihmisiä sijoittamalla heidät vuosikausiksi vastaanottokeskuksiin. Voisimme kohdentaa nämä resurssit rakentamaan hyvää. Voisimme miettiä, mitä uutta osaamista ja erilaista ymmärrrystä turvapaikanhakijat voivat tuoda yhteiskuntaan?
Turvapaikanhakijana ja pakolaisena Suomeen tulleet ystäväni ja entiset työkaverini omaavat ihmeellisen taidon. Kiitollinen asenne elämää kohtaan – huolimatta äärimmäisen vaikeista kokemuksista – tekee niin omasta kuin toisen ihmisen maailmasta hippusen paremman paikan. Entä jos he eivät olisikaan löytäneet paikkaansa ja merkityksellistä asemaa tässä yhteiskunnassa?
He ovat auttaneet minua ymmärtämään muualta Suomeen muuttaneen tulkintakehyksiä ja arvomaailmaa, ja minä olen sosiaalipsykologina sanottanut ryhmienvälisiä ilmiöitä. Ilman toisiamme ymmärryksemme oman ja toistemme ajattelun tulkintakehyksistä olisi ollut vähäisempi.
Vuosikymmenten sosiaalipsykologinen tutkimus on osoittanut, että pelkkä kokemus siitä, että kuuluu samaan ryhmään, lisää myönteistä suhtautumista toisia kohtaan. Ja pelkästään eri ryhmään kuulumisen tunne saa aikaan kielteistä arviointia toisia ihmisiä ja heidän toimintaansa kohtaan. Tämän tiedon valossa voimme vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja lisätä ymmärrystä arvoja sanottamalla omassa naapurustossa, päiväkodissa, koulussa, työpaikalla, kauppareissulla tai ravintolassa.
Aina kun näemme uhkia, näkymämme ratkaisuista kaventuu ja vääristyy. Ja kun näemme mahdollisuuksia, voimme löytää uudenlaisia ratkaisuja olemassaoleviin haasteisiin. Silloin kun valitsemme pelon sijaan toivon, annamme sen toisen ihmisen lisäksi itsellemme näkymän sellaiseen maailmaan, jossa on uhkien sijaan mahdollisuuksia.
Lähteet:
Brandsma, Bart. 2017. Polarisation: Understanding the Dynamics of Us Versus Them. Schoonrewoerd: BB in Media.
Liebkind, K., Mähönen, T.A., Solares, E., Solheim, E. & Jasinskaja-Lahti, I. (2014). Prejudice-reduction in culturally mixed classrooms : The development and assessment of a theory-driven prejudice-reduction intervention among majority and minority youth in Finland. Journal of Community and Applied Social Psychology, 24(4) pp. 325-339.
Tajfel, H. (1974). Social identity and intergroup behaviour. Information (International Social Science Council), 13(2), 65-93.