Teksti: Emilia Kujala
Meillä kaikilla on inhimillinen tarve tulla nähdyksi, kuulluksi ja arvostetuksi. Samaan aikaan kukaan ei halua tulla nähdyksi väärällä tavalla, saati paljastaa itseään toisille täysin sellaisena kuin on. Tasapainoilemme tämän ristiriidan kanssa, kun teemme somejulkaisuja, puhumme julkisesti tai heittäydymme ihmissuhteisiin työssä tai vapaa-ajalla.
Tunteet ovat osa elämämme pisintä ihmissuhdetta – suhdetta itseemme. Häpeä on lempitunteeni. Tämän kertomisesta julkisesti seuraa usein ihmetteleviä, ehkä vähän sääliviäkin katseita tai ”eihän sinun todellakaan tarvitsisi hävetä mitään” -kommentteja. Ajattelen kuitenkin, että mikään tunne ei itsessään ole plus- tai miinusmerkkinen, positiivinen tai negatiivinen. Suhteemme tunteeseen määrittää, miten tunteen koemme ja mitä sillä teemme. Häpeässä on paljon käyttövoimaa.
Häpeä ymmärretään sosiaalipsykologiassa koko minuuttamme leimaavana tunteena, kun syyllisyydessä taas on kyse siitä, mitä olemme tehneet. Toisin sanoen häpeä on fiilis siitä, että olen huono ja kelvoton ihminen, syyllisyys taas on tunnontuskien potemista siitä, että kokee tehneensä väärin. Kehollisena kokemuksena häpeä saa elimistön valmistautumaan taisteluun, pakoon tai lamaannuttaa täysin. Se laittaa otsalohkomme jumiin ja blokkaa tehokkaasti rationaalisen ajattelun, saa meidät piiloutumaan, välttämään katsekontaktia, peittelemään ja selittelemään tekojamme varsin uskottavasti jopa itsellemme.
Syyllisyys motivoi sovittamaan tekomme, jolloin sovitus tarjoaa samalla purkautumisreitin ikävälle ololle ja voimme jatkaa eteenpäin. Niin kuin miltään muultakaan tunteelta, ei häpeältäkään voi välttyä. Häpeä on yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämätön ja usein adaptiivinen tunne. Se voi kuitenkin palvella myös tuhoisia funktioita toisten ja itsemme näkökulmasta. Siksi häpeästä kannattaa kiinnostua. On varsin todennäköistä, että se liikuttaa sinuakin.
Se, ettemme pidä kaikesta itsessämme, oli kyse sitten ulkoisista tai sisäisistä ominaisuuksista, näyttää olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Itseen kohdistuvien, miinusmerkkisiksi leimattujen tunteiden ja ajatusten hyväksymisestä on kuitenkin tehty ajassamme varsin hankalaa. Häpeä voi toimia projektinjohtajana hankkeessa, jossa itsestä kehitetään aina vain parempaa versiota. Kysyy rohkeutta ja rehellisyyttä itseä kohtaan pysähtyä oman itsensä äärelle ja tutkia motiiveja toiminnan taustalla. Se kuitenkin palkitsee, vaikka monesti vasta pidemmällä aikavälillä.
Häpeän kohtaaminen ja sen kanssa sovinnon tekeminen alkaa, kun esirippu jätetään laskematta ja ollaan valmiita näyttämään se, mitä tapahtuu kulissien takana. Kenties myötätuntoisin teko, mitä voimme lähimmäisinä kanssaihmiselle tehdä, on ottaa arvostaen ja lämmöllä vastaan se, mitä näemme, jos meille tarjoutuu mahdollisuus nähdä kulissin taakse edes ohikiitävän hetken ajaksi.
Rohkeus ei ole sitä, ettei pelkää torjutuksi tulemista, vaan sitä, että ottaa häpeän kainaloon, rutistaa sitä ja tekee arvojensa mukaisia asioita huolimatta siitä, mitä muut ajattelevat.