Kulutusta ei ratkaista kulutuksella

Teksti: Aku Nikander

Muutama kuukausi takaperin saimme lukea uutisista, kuinka Mall of Triplan avajaisissa tehtiin pikamuodin myyntiennätys. Tästä tietysti heräsi keskustelu ympäristölle haitallisesta pikamuodista, jolla on todettu olevan suurempi hiilijalanjälki kuin kansainvälisellä lento- ja laivaliikenteellä yhteensä. 

Noin kuukausi sitten Kampin ostoskeskukseen avautui japanilainen Muji-ketjun myymälä, jolloin jälleen nähtiin massiivinen yleisöryntäys. Tällä kertaa kritiikkiä ei herännyt niin paljoa mahdollisesti siksi, että Muji on profiloitunut kulutuskriittisenä brändinä. Olin tuolloin itsekin paikalla katselemassa uutta liikettä ja panin merkille, että liike vaikutti oikeastaan ihan tavalliselta päivittäistavarakaupalta: tavaraa sai ostettua rahaa vastaan, eikä kukaan kassoista kysellyt tulevatko tuotteet oikeaan tarpeeseen vai kaapin täytteeksi. Hämmentävää. Ihan kuin liike markkinoisi itseään kulutuskriittisenä, jotta kulutuskriittiset voisivat hyvin mielin kuluttaa siellä.

Näin äskettäin vuonna 2009 ilmestyneen hehkulamppuhuijausdokumentin. Vaikka dokumentti on jo 10 vuotta vanha, sen nähtyäni ajattelin, että dokumentti on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan. Dokumentti kertoo suunnitellun vanhentumisen historian, eli miten tuotteita suunnitellaan tarkoituksella hajoamaan, jotta kuluttaja ostaisi niitä useammin. Eli juuri sitä, mistä pikamuotia nyt syytetään. Dokumentissa herättävää ei kuitenkaan ollutkaan itse suunniteltu vanhentuminen vaan se, miksi sitä tehdään. Se on välttämätöntä. 

Talousjärjestelmässämme liiketoiminta perustuu jatkuvalle kulutukselle: jos yritys ei saa myytyä palvelujaan tai tuotteitaan, sen toiminta päättyy. Siten yritys, joka kehittää niin laadukkaan tuotteen, ettei sitä tarvitse ostaa uudestaan, tulee ajaneeksi oman toimintansa alas. Ylläpitääkseen tasaisia asiakasvirtoja, samat asiakkaat pitää saada palaamaan liikkeeseen ostoksille. Asiakkaat, joilla on eliniän kestävät tuotteet, joihin he ovat tyytyväisiä, eivät tule koskaan takaisin. Siksi tuotteiden elinkaaret suunnitellaan lyhyiksi tai niistä tuotetaan koko ajan uusia malleja ja versiota, jotta kuluttaja ostaisi uuden tuotteen vapaaehtoisesti. Pikamuoti, kuten oikeastaan kaikki muutkin kulutusteollisuuden alat käyttävät näitä molempia tekniikoita.

Suunnitellulle vanhentumiselle ja ylikulutukselle on syntynyt myös ympäristötietoisten vastareaktio. Osa toimijoista tuottaa kulutustuotteensa kierrätysmateriaaleista, kun taas osa takaa, että heidän kalliimmat tuotteensa ovat suunniteltu kestämään. Nämä molemmat ovat toimivia laastareita, mutta valitettavasti ne eivät kumpikaan kykene korjaamaan ylikulutusta. Kierrätysmateriaalituottajat tarvitsevat ylikulutusta tuottamaan niille raaka-aineita, ja molemmat joutuvat kumartamaan samaa sääntöä kuten kaikki muutkin yritykset: kulutuksen on pysyttävä yllä ja asiakkaat on saatava takaisin.

Molemmat ovat askelia parempaan suuntaan, mutta ne ostavat meille vain lisäaikaa. Ne eivät ratkaise jatkuvan kulutuksen ongelmaa, jonka järjestelmämme ylläpitäminen vaatii. Kello tikittää — kun elintaso kehittyvissä maissa ottaa meitä kiinni ja kuluttajien määrä kasvaa, se määrä resursseja, mikä meillä on käytettävissä, vähenee koko ajan. Tämä ongelma ei ratkaise itseään, koska se on sen tuottaneen järjestelmän elinehto. Monet meistä tietävät tämän, mutta tiedämme myös, että sen korjaamisella on hinta, jota emme halua maksaa. Siksi valitsemme mieluummin kadotuksen, koska toivo paremmasta vaihtoehdosta elää tuntemattomuudessa.


Tämä on toinen osa kirjoittajan yritysvastuuta käsittelevää kolumnisarjaa, ensimmäinen on luettavissa täällä. Kolumnit kuuluvat gradukolumni eli #golumni-julkaisuihin. Tekstit pohjautuvat Aku Nikanderin pro gradu -työstä  ”Älä ole paha firma, ole hyvä firma: Varustelekan työntekijöiden tulkinnat yrityksen yhteiskuntavastuutavoitteista” nousseisiin pohdintoihin.