Tuleeko arvoista vaalien alla merkityksettömiä?

Vaalien alla uhkaretoriikalla koetetaan pelästyttää äänestäjiä toimimaan juuri omien ehdokkaiden puolesta. Tämä tehdään antamalla ymmärtää, että kaikki menee huonosti, jos juuri tämä ehdokas tai puolue ei valtaan pääse tai jos juuri sen kannat eivät kuulu. Uhat ja pelotteet ovat hyvä keino saada ihmiset liikkeelle nopeasti, osuuhan se limbisen järjestelmämme ytimeen: mitä pitää tehdä, että jäämme henkiin? Paeta? Taistella? Jähmettyä?

Teksti: Anneli Portman

Mantelitumake, joka uhatuksi tulemisen tunteeseen reagoi, ei erottele uhan lähdettä. Reagoimme fyysisesti myös sosiaalisiin uhkiin, kuten arvoihimme kohdistuviin uhkiin. Somekiihtyminenkin on osittain selitettävissä fyysisellä pikareaktiolla uhkaan, joka kutsuu nopeaan päätöksentekoon ja toimintaan.

Toisaalta tämä järjestelmämme myös turtuu. On rasittavaa olla koko ajan jännittyneessä tilassa, emmekä jaksa ottaa kaikkia uhkakuvia vastaan. Siksi se, joka joko huutaa ensin tai kovimmin saa huomiomme paremmin kuin se, jonka uhkakuvat toitotetaan toistona.

Arvojen voidaan ajatella olevan sellainen abstrakti hyvien, tärkeiden ja toivottavien päämäärien joukko, joita ihmiset ja ryhmät kannattavat toimintansa ohjaamisessa ja sen arvioinnissa. Harvoin tiedostamme arvojamme sen kummemmin tai niitä mietimme, ennen kuin joudumme valintatilanteeseen tai ennen kuin arvostamamme asiat ja ideat ovat uhattuina. Vaalien alla puolueet ja ehdokkaat eivät kaihda arvoista puhumista.

Viime vaaleissa kaikilla oli agendallaan koulutus ja annettiin koulutuslupauksia. Ne muuttuivat kovin nopeasti yliopistollakin nähdyn protestin sanoin koulutuskusetukseksi. Kuinka käy näissä vaaleissa? Ilmasto? Vanhukset? Nyt vaalikeskustelunormit sanelevat, että näitä täytyy kannattaa, mutta todellisista puolueiden arvoistahan se ei vielä sano mitään. Arvojen tehtävä on myös toimia ryhmien erottelukriteerinä.

Erityisesti ristiriita- tai konfliktitilanteissa näemme ulkoryhmän jäsenet usein erilaisina nimenomaan siksi, että arvioimme heidän uhkaavan meidän ryhmämme arvoja tai ajattelemme heidän arvonsa olevan olennaisesti huonompia tai epäpätevämpiä kuin omamme. Pidämme tiettyä sisäryhmää (eli ”meitä”) ulkoryhmää parempana, sillä haluamme voida nähdä itsemme ja ne ryhmät, joihin samastumme hienoina ja positiivisina. Niinpä äänestäjinäkin pyrimme siihen, että ne, joita minä äänestän, ovat sellaisia, joista voin olla ylpeä ja joiden saavutukset voin lukea omikseni. Vähän niin kuin urheilijoiden kansainväliset mitalit ovat koko kansan saavutuksia ja juhlimisen aiheita toreja myöten.

Näin ollen toinen tapa tehdä arvoista merkityksettömiä on tehdä niistä puuroa: jos ne eivät enää toimi erottelevana tekijänä, niihin vetoaminenkaan ei tuo sitä lisävipua, mitä äänestäjien sitouttamiseen tarvitaan. Kun katsotaan mitä Twitterissä, poliittisen keskustelun keskeisessä somekanavassa viestitään, on kiinnostavaa katsoa, mitä puolueet arvoistaan sanovat. Alla on suurimpien puolueiden Twitterin etusivun kuvaukset itsestään.

SDP: Vapauden, tasa-arvon ja solidaarisuuden puolesta.

KES: Rohkeutta. Ratkaisuja. Suomen arvoisia tekoja.

PS: Jotain rajaa.

VAS: Toimimme tasa-arvon, riittävän toimeentulon ja turvallisen elämän puolesta. Tavoitteenamme on oikeudenmukainen ja ekologisesti tasapainoinen maailma.

VIHREÄT: Neljän vuodenajan puolesta.

KD: Kristillisdemokraatit on arvopuolue, joka tekee työtä ihmisarvon toteutumisen ja ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin puolesta.

RKP: Svenska folkpartiet i Finland – Suomen ruotsalainen kansanpuolue.

KOK: Luotamme Suomeen. Yhdessä teemme Suomesta vieläkin paremman maan.

Näiden ongelmana on, etteivät ne juurikaan tee riittävän selkeää eroa puolueiden arvojen välillä. Arvoihin vedotaan liian ylimalkaisesti. Jos lisäksi kaikki sanovat ajavansa vaikkapa vanhusten, ilmaston ja nuorison asiaa, eivät arvot toimi enää riittävän erottelun tuojina äänestysvalintoihin. Arvopuurosta on vaikea valita oma erottuva kimpaleensa. Silti äänestäjät odottavat, että heidän arvostamansa asiat tulevat osaksi eduskunnan työskentelyä juuri siksi, että he ovat äänestäneet itsensä kaltaista ihmistä.

Usein valtaapitävien tärkeimpänä tehtävänä onkin vakuuttaa muut siitä, etteivät he asemastaan huolimatta ole niin kovin erilaisia kuin kanssaihmisetkään. Kaikenlaisten rahojen leikkaukset ja taksimatkojen paheksumiset voidaan nähdä myös edustuksellisen demokratian peruspilarin rikkoontumisena: ”olen äänestänyt sinua koska sinä olet niin kuin minä ja koska ajat minun etujani mutta nyt sinä oletkin käyttänyt asemaasi tavalla, joka rikkoo oikeudenmukaisuuden käsitettä, ja niin et edustakaan minua”. Petetty veli on vaikeampi voittaa kuin linnoitettu kaupunki, ja niin on äänestäjäkin.

Arvojen lisäksi näissä vaaleissa onkin kysyttävä ohjaako äänestämistäni pettymys vai arvostus? Molemmille on tilausta.