Tapaan Timo Häklin, tuoreen valtiotieteiden tohtorin, hälyisässä ja täpötäydessä Unicafe Topeliassa. Hän ei ole käynyt aikoihin tässä pitsoihin erikoistuneessa opiskelijaravintolassa. Paikoin yksinäisessä tutkijan työssä hänelle on kuitenkin tärkeää säilyttää yhteys myös muuhun yliopistoelämään ja opiskelijakuntaan, eikä täysin fossilisoitua ja eristäytyä yksinään pimeään kammioon.
Häkli väitteli tohtoriksi tammikuun lopussa lihansyönnin sosiaalisista representaatioista. Työssään ”Cultural Meatscapes – A Social Representations Approach to Meat-eating” hän pohtii, miksi syömme lihaa, vaikka olemme hyvin tietoisia sen kielteisistä ympäristö- ja terveysvaikutuksista sekä lihansyöntiin liittyvistä eettisistä ongelmista. Hän tarkastelee lihansyöntiin kytkeytyviä merkityksiä, perinteitä, normeja ja identiteettejä, joiden kautta lihansyönnin käytäntöä ylläpidetään suomalaisessa yhteiskunnassa. Hän käyttää meatscape-käsitettä kuvatessaan tiloja, jossa (lihan)syömiskäytänteitä rakennetaan kulttuurisesti. Väitöskirjan ensimmäisessä artikkelissa Häkli tutki yhdessä Eemeli Hakokönkään kanssa lihamainontaa eli lihansyönnin sosiaalisia representaatioita, ja toinen tarkasteli lihatuotannon sosiaalisia representaatioita sanomalehtiaineistossa. Kolmannessa artikkelissa hän kuvaa metsästäjien keskuudessa keräämänsä havainnointi- ja haastatteluaineiston pohjalta metsästäjien sosiaalisia representaatioita riistaeläimistä.
Vastaväittäjänä toimi sosiaalipsykologian professori Martin Bauer London School of Economics and Political Sciencesta. Kustoksena toimi vanha opiskelutoveri Eemeli Hakoköngäs, jonka kanssa tuli opiskeluaikoina vaikutettua niin Uudella ylioppilastalolla kuin Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian ainejärjestö Statuksessa. Häkli kuvailee väitöstilaisuuden tunnelmaa lämpimäksi: ”Martin osoittautui ihanaksi vastaväittäjäksi. Käytiin tiukkaa keskustelua, oltiin asioista myös eri mieltä, mutta istuttiin kuitenkin niin sanotusti samalla puolella pöytää.” Bauerin oma tutkimus geenimuunnellusta ruuasta hyödyntää niin ikään sosiaalisten representaatioiden teoriaa. Hän on myös kehittänyt teoriaa eteenpäin. Bauer toimi vastaväittäjänä, koska hänellä oli sekä teoreettista että substanssiosaamista Häklin väitöskirjaan. Väitöksessä keskityttiinkin etenkin tähän teoreettiseen viitekehykseen. Sosiaalisten representaatioiden teoria (SRT) ja poleemiset, yhteiskunnallisesti ajankohtaiset aiheet – kuten lihansyönti – kiinnostivat Häkliä jo maisterintutkielmassa. Visuaalinen media-analyysi tuli mukaan, kun hän halusi yhdistää elokuva- ja tv-tutkimuksen sivuaineopintojaan sekä graafista harrastuneisuuttaan: ”Mussa on vähän cinefiilin vikaa, joten visuaalinen aineisto erityisesti elokuvallisessa muodossa kiinnosti. Eli mainosanalyysi lihasta oli perfect match.”
Tie tutkijaksi on ollut kaareileva
Tuoreen tohtorin päätyminen valtiotieteelliseen on ollut pitkä ja polveileva. Pienen pojan lapsuuden unelma-ammatit olivat ”tunkkaisen maskuliinisia”, jotka eivät kuitenkaan enää nykyään sovi omaan käsitykseen mielekkäästä elämästä: poliisi, astronautti tai arkeologi sen ajan supersankarin Indiana Jonesin jalanjäljissä. Kuitenkin jo lukiossa psykologia ja erityisesti sosiaalipsykologia alkoivat kiinnostaa. Armeijan jälkeen tietynlaiseen välitilaan tippuminen ja nuoruuden eläminen otti aikaa opintoihin hakemiselta. Tänä aikana Häkli ehti työskennellä niin lentokentän turvatarkastajana, polkupyöräkauppiaana, rahanvaihdossa kuin kaupan kassallakin. ”Joku Euroopan päämies naureskeli aikoinaan Sanna Marinista, että teillä on tommonen kaupan kassatyttö pääministerinä. Ja se nähtiin jotenkin heikkoutena tai ammattitaidottomuuden osoituksena, mutta sehän on ihan naurettavaa. Ei mikään työ tai kokemus työstä ole turhaa, vaan kaikesta tarttuu aina jotain mukaan.” 26-vuotiaana rajavartijana alkoi kypsyä ajatus korkeakouluopinnoista. Häkli opiskeli koko kevään kuunnellen netistä löytyneitä Klaus Helkaman luentoja. ”Nukahdin puoli vuotta Helkaman ääneen”, hän nauraa. ”Klaus nauroi myös, kun myöhemmin pääsin kertomaan hänelle tästä.” Sosiaalipsykologian lisäksi Häkli haki myös graafiseksi suunnittelijaksi ja elokuvaajaksi. Lopulta hän pääsi sisään kaikkiin kolmeen. Sosiaalipsykologia valikoitui, koska kahta muuta vaihtoehtoa saattoi harrastaa helpommin. Näin on onneksi käynytkin: Häkli on suunnitellut muun muassa levynkansia, Statuksen julisteita ja sen legendaarista vuosikalenteria. Myös Valtsikan Speksi kutsui, ja siellä perustettu livebändi on edelleen voimissaan.
Opiskeluaikana Häkli päätyi töihin Psykologitoimisto Crescoon. Assistentin tehtävät muuttuivat ”talkkarityyppisiksi” yleishommiksi nettisivujen uudistuksesta laajempiin kehityshankkeisiin. Tämän jälkeen, edelleen opintojen ohessa, hän siirtyi toiseen yritykseen ammatillisen kuntoutuksen pariin. Reilun vuoden jälkeen Häkli pääsi Statuksen ekskursion innostamana palvelumuotoilutoimisto Palmuun, jossa hän teki tutkimusta, jota käytettiin ohjaamaan erilaisia palvelumuotoiluhankkeita. Sosiaalipsykologiasta pystyi ammentamaan yllättävän paljon teknologiafirman tarpeisiin. Tuotteita ja palveluita kuitenkin suunnitellaan nimenomaan ihmisten käytettäväksi.
Häkli ei omien sanojensa mukaan ollut mikään kympin oppilas. Kandidaatintutkielmassa ja myöhemmin maisterintutkielmassa omaan aiheeseen syvällisesti paneutuminen, asiantuntijuuden kertyminen ja ymmärryksen syventyminen tuntuivat kuitenkin mielekkäiltä. Palikat loksahtelivat paikoilleen, ja hänelle avautui opintojen aikana kadonnut kuva tutkinnon tavoitteesta: ”Opintojen aikana oli päässyt unohtumaan, että tutkinto voi tähdätä johonkin muuhunkin kuin vain työelämään ja sen arvoon. Tutkintohan antaa edellytyksiä myös tutkimuksen tekemiseen.” Maisterintutkielman jälkeen Häklille ehdotettiin harkitsemaan jatko-opintoja, mutta hän palasi takaisin työelämään. Akatemia kuitenkin jäi kiinnostamaan, rahoitushakemus meni seuraavana syksynä läpi ja harvinaisen paikan vastaanottamatta jättäminen olisi tuntunut väärältä. Häkli ei ole katunut päätöstään, vaikka tutkijana taloudellinen tilanne on it-taloa huomattavasti heikompi. ”Akatemiapuolella ei tarvitse kyseenalaistaa työn merkitystä.”
Kenttätyön antia
Häklin väitöskirjan kenttäkuvailut ovat suorastaan runollisia ja tunnelma niissä on käsin kosketeltava. Tutkimusartikkeleissa on kuitenkin lähtökohtaisesti hyvin tiukka muoto, ja kielen tulee olla tiivistä ja funktionaalista. Sanamäärä tuntui hänestä paikoin rajoittavalta, mutta samaan aikaan väitöskirjassa oli tilaa olla laveampi ja pyöritellä ajatuksia monesta eri näkökulmasta. Erityisesti kenttätyön tuominen osaksi tutkimusartikkelia oli vaikeaa, ja sosiaalitieteellinen etnografia eroaa paljon esimerkiksi antropologiasta. Artikkeli julkaistiin kuitenkin Culture and Psychology -lehdessä, joka on Häklin sanojen mukaan ”aika liberaali”. ”Heillä oli aikanaan ohjeita kirjoittajille, että emme julkaise kvantipapereita, joten älä tuhlaa aikaasi lähettämällä niitä meille,” hän nauraa.
Kolmatta artikkelia varten Häkli otti yhteyttä paikallisen metsästysseuran johtohahmoihin, ja heidät vakuutettuaan hän kävi vielä esittelemässä seuran muille jäsenille itsensä ja asiansa. ”Alkuun oli epäileviä ääniä ja herätti ihmetystä, että kuka tämä tyyppi oikein on. Että vedetäänkö metsästäjät lokaan tai halutaan jotain kohupaljastuksia. Yritin kuitenkin selittää, että mua kiinnostaa metsästäminen ilmiönä, miten se liittyy länsimaiseen lihansyönnin kulttuuriin ja miten ihmis-eläin-suhdetta rakennetaan siellä suhteessa metsästettävään eläimeen.” Tämän jälkeen Häkli kävi kolmipäiväisen metsästäjäntutkintoon valmistavan kurssin, jota lopulta tentattiin varsinaisessa metsästäjäntutkinnossa. Hänelle oli tärkeää saada tietää, miten kaupunkilainen voi päästä metsästäjäksi. Alun perin ajatuksena oli ampua myös hirviluvat, mutta ne jäivät samanaikaisen vanhempainvapaan takia hankkimatta. ”Olisi ollut kiinnostavaa kehollisesti kokea se, mistä paperissa puhutaan; kehollisuudesta, tappamisesta, miten se vaikuttaa, millaisia psykologisia prosesseja siihen liittyy. Ehkä en olisi kuitenkaan lopulta vetänyt liipaisimesta. Oman henkilökohtaisen moraalisen kompassin kannalta se olisi ollut vaikeaa perustella itselle.” Positio samaan aikaan ulkopuolisena ja sisäpiiriläisenä oli herkullinen välimaasto, jossa pystyi samaan aikaan elämään ja hengittämään seuran arkea ja kuitenkin ulkopuolisena tehdä havaintoja kentän ulkopuolelta. Metsästysaamuina sai useaan otteeseen taas uusia ihmisiä puolelleen voitettavaksi. Konflikteja ei kuitenkaan tullut, vaan metsästäjät olivat ystävällisiä ja kertoivat avoimesti omista kokemuksistaan ja epävarmuuksistaan. ”Kolmannessa artikkelissa on kuvattuna makeita itsereflektiivisiä havaintoja. Monet totesi eksplisiittisesti, ettei pysty perustella, miksi linnun tappaminen tuntuu vähemmän pahalta kuin peuran tappaminen. He oli oppinut järkeistämään omat ristiriitansa.”
Yhteiskunnallisia kannanottoja
Väitöskirjasta ja urapolusta käydyn keskustelun lisäksi kysyn Timolta, missä historian hetkessä hän haluaisi käydä. Pohdittuaan hetken merkittäviä historiallisia käännekohtia tai läheisten ihmisten tapaamista heidän nuoruudessaan hän päätyy kuitenkin Pohjois-Suomeen: ”Haluisin nähdä osia Suomesta ennen kuin ihmisen käsi on sinne yltänyt muokkaamaan. Miltä puhdas, ihmisen kajoamaton luonto tai Kilpisjärvi on näyttänyt ennen? Miltä tähtitaivas näyttää kun ei ole yhtään valosaastetta?” Häkli mökkeilee ja vaeltaa Pohjois-Suomessa ja on kotimaan matkailun suuri puolestapuhuja. ”Turha mennä Roomaan ottamaan ne samat kuvat, mitkä näkee Googlestakin.” Häklin mielestä monissa suosituissa turismikohteissa ei välttämättä pääse käsiksi autenttiseen kulttuuriin, vaan se on syvällä piilossa turisteille suunnatun fasadin alla, eivätkä turistit välttämättä yritä kuvailunsa ohella oppia paikallisesta kulttuurista tai ihmisistä mitään.
Häklin mielestä sosiaalipsykologiallakin pitäisi yhteiskuntatieteenä olla sanansa sanottavana yhteiskunnallisista ilmiöistä ja siitä, millainen yhteiskunnan pitäisi olla. ”Emme tieteenalana sano sitä tarpeeksi ääneen.” Tutkijoilla on omat aiheensa, jotka ovat usein jo itsessään kannanottoja siltä osin, mitä katsotaan merkitykselliseksi tutkia tai mikä rajataan yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. ”Kyllä tutkimuksessakin pitäisi pyrkiä kannanottoon siihen, millainen optimaalisen yhteiskunnan pitäisi olla, eikä vaan todeta millainen se nykyään on. Semmosta kriittistä otetta sosiaalipsykologiassa painotetaan liian vähän.” Häklin näkemyksen mukaan ärhäkät yhteiskuntakriittiset tieteenalat, kuten sukupuolentutkimus, ovat positioineet itsensä siihen, että halutaan muuttaa maailmaa. Sosiaalipsykologian juuret saattavat kuitenkin olla vielä liikaa positivistisessa psykologiassa: ”Me larpataan edelleen, että tuotetaan objektiivista tietoa meidän todellisuudesta, joka on jostain näkökulmasta ihan naurettavaa.” Häklin yksi lempilainauksista onkin Kenneth Gergenin ”In constructionism there’s no truth through method”. Häklin mukaan konstruktionistinen tutkimus on aina lähtökohtaisesti tulkinnallista, ja on tarpeetonta yrittää ajatella, että se olisi tutkijoista irrallista. Sen sijaan, että se nähtäisiin puutteena, niin se pitää nähdä kuuluvaksi tällaisen tieteen tekemisen paradigmaan, ja nähdä kaikki värikkäät tulkinnat rikkautena, eikä heikkoutena. Sosiaalipsykologialla olisi paljon työkaluja näyttää paikkoja, joissa yhteiskunta on puutteellinen, ja minkälaisia parempia suuntia voisi olla. ”Jos emme yritäkään tuottaa objektiivista tietoa, vaan teoriaan ja tutkimukseen pohjaavia perusteltuja argumentteja yhteiskunnallisista ilmiöistä, niin miksemme sivussa voisi esittää kriittisiä kannanottoja”, Häkli sanoo. Hän esittelee omassa väitöskirjassaan kahdeksan käytännön toimintasuositusta, mikä on väitöskirjalle epätyypillistä. Sitä kritisoitiin esitarkastuksessa, mutta omien sanojensa mukaan pieni palvelumuotoilija Häklin sisällä halusi pitää sen.
Tutkijan uralla seuraavaksi jatkuu työskentely Koneen säätiön rahoittamassa energiakolonisaatiohankkeessa, jossa tutkitaan maankäyttöön ja vihreään energiaan liittyviä ristiriitoja Pohjois-Suomessa. Vihreälle energialle ja omavaraisuudelle on julkisessa keskustelussa laaja konsensus, mutta ne vaativat uusia laitoksia – kenen maille ne laitetaan? Niistä on kuitenkin haittaa niin asumiselle, retkeilylle, metsästykselle kuin poronhoidolle. Tutkimus toivoo tarjoavansa oivalluksia, miten siellä voitaisiin välttää esimerkiksi Kemijoen patoamisesta seuranneita virheitä ja ylisukupolvisia ympäristötraumoja. Hankkeessa ovat mukana sosiaalipsykologit Eemeli Hakoköngäs ja Otto Halmesvaara, valokuvataiteilija Aino Väänänen sekä Maija Lassila HELSUSista.